Tämä aihe on pyörinyt mun päässä pitkään, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt. Eilen sitten aihe nousi jälleen esille, kun kävimme isosiskoni kanssa lenkkeilemässä ja puheeksi tuli meille pian ajankohtainen juttu; Onnin on elokuun alussa mentävä päiväkotiin! Tämä on minulle henkilökohtaisesti kova paikka ja asiana sellainen, josta harvoin puhun ääneen. Silloin kun puhun, voivottelen ja kauhistelen. Joka kerta kun edes mietin päiväkoti asiaa, ahdistun väistämättä. Pala nousee kurkkuun. Välillä tuntuu, ettei kyyneleitä saa pidätellyksi.
Onni aloittaa hoidon elokuun alussa, ollessaan vain hieman reilun vuoden vanha. Töiden aloitus sinänsä olisi ihan mukavaa, jos se ei tarkoittaisi sitä, että tuo pieni ihmisen alku on vietävä hoitoon. Ettei yhtälö kävisi liian helpoksi, lisätään siihen vielä vuoropäivähoito. Eli Onni menee vuororyhmään, jossa ei ole ainoastaan 0-3 vuotiaat vaan myös isompia lapsia. Vuororyhmässä ei myöskään ole yhtä selkeä päivärytmi, kuin ryhmissä jotka toimivat ainoastaan aamu- ja päiväsaikaan. Jokainen lapsi tulee eri aikaan, päivä suunnitellaan ja eletään sen mukaan. Jääkö minun pieni lapseni isompien jalkoihin? Onko hoitajilla aikaa vuororyhmässä huomioida myös ihan pienten tarpeet? Virikkeitähän tuon ikäinen ei erityisemmin tarvitse, maailmassa itsessään riittää ihmeteltävää. Syliä, hoivaa ja hellyyttä sitäkin enemmän <3 Miten käy päiväkodissa niiden?
Kauhulla olen kuunnellut (ja lukenut) juttuja mm. lasten psykiatrien käsityksistä siitä, miten vahingollista eroahdistus pienelle lapselle onkaan. Eihän vuosikas voi käsittää, että kun hänet jätetään päiväkotiin niin sieltä myös varmasti haetaan pois. Ei äiti ja isi hylkää. Mistäs pieni lapsi sitä voisi tietää; se mitä ei ole näkyvissä ei ole olemassa. Keskustelupalstat ovat täynnä mielipiteitä päivähoidosta alle 3-vuotiaan kohdalla. Puolesta ja vastaan. Suurimmaksi osaksi vastaan.
Silloin, kun vielä odotin Onnia ajattelin, että olen kotona siihen saakka kun Onni on vähintään 2 -vuotias. Sitten tuli päivä kun Onni syntyi, tipahdin äitiyspäivärahalle ja hetken päästä vanhempainpäivärahalle. Nämä rahat eivät suurensuuria saldoja tee pankkitilille, mutta niillä pärjää. Miehen käydessä töissä, pärjää ihan kohtuullisesti. Sami onkin tehnyt minun äitiysloman aikana paljon töitä, paljon myös ylitöitä. Kun sanon paljon se on oikeasti PALJON. Ensi kuussa tulot tippuu, kun vanhempainvapaa loppuu ja pankkitiliä kaunistaa kotihoidontuki. Sillä mennään muutama kuukausi eteenpäin, elokuulle saakka. En pysty laittamaan Onnia vielä ensi kuussa hoitoon. Hän on niin pieni, ettei osaa edes vielä kävellä ja haluan, että hän saa olla vielä kotona. Edes muutaman kuukauden pidempään. Elokuuhun saakka on talous tiukilla. Sen pidempään ei ole varaa olla kotona, vaikka laskisi miten päin niin viivan alle jää miinusmerkki. Ainoastaan vain jos Sami tekisi töitä 16 tuntia päivässä (tuplavuoro) voisin jäädä kotiin. Palvelisiko sekään kuitenkaan tarkoitustaan? Ei kukaan jaksa sellaista loputtomiin, isi ei olisi koskaan läsnä Onnin tai minun elämässä ja palaisi loppuun levon puutteessa.
Löytyyhän siitä valoisakin puoli, että teemme molemmat vuorotyötä. Mies tekee joka toinen viikko aamua ja joka toinen iltaa. Uskoisin, että voin itse toivoa työvuorojani niin, että meidän työvuorot menevät ristiin (toinen aamussa, kun toinen illassa). Tämän ansiosta Onnin ei tarvitsisi alussa olla hoidossa, kuin puolesta päivästä puoli neljään, sekä kerran pari kuukaudessa yön yli. Samilla on lisäksi aina viikonloput vapaata, minulla taas arkivapaita, kun teen viikonloppuja. Hoitopäiviä ei tämän takia tule viikossa yleensä onneksi edes viittä.
Siitäkin huolimatta, että hoitopäivät eivät veny pitkiksi, painaa mieltäni hirvittävä syyllisyys. En puhu asiasta mielellään. Lähinnä siitä syystä, että aina kauhistellaan ja kysellään, onko ihan pakko. Kun peräänkuulutetaan sitä tosiasiaa, että näin pienen paras paikka olisi kotona. Kyllä minä tiedän. Sydän särkyy joka kerta kun ajattelen asiaa, sillä aina haluan lapseni parasta. Haluaa antaa rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa loputtomiin. Rutistaa itseäni vasten, suukotella ja olla läsnä.
Koko päiväkoti ajatus on musertava. Takaraivossa sykkii ajatuksia:
'' Olen huonompi äiti, kuin ne jotka pystyvät olemaan lapsen kanssa kotona''.
'' Kärsiiköhän lapseni psyykkinen kehitys päivähoidon aloittamisesta ja eroahdistuksesta'' ?
'' Voiko hän olla yhtä onnellinen kuin lapset, jotka saavat olla kotona pidempään'' ?
'' Miksi en voi olla parempi äiti'' ?
Hoitovapaan voi onneksi pitää kahdessa eri jaksossa, kolmen vuoden sisällä lapsen syntymästä. Toivon, että työhön paluuni myötä saisin hieman säästettyä rahaa ja voisin jäädä vielä joku päivä Onnin kanssa kotiin esimerkiksi vielä puoleksi vuodeksi. Tämä ajatus kantaa minua eteenpäin, eikä asia tunnu niin lopulliselta.
Tiedäthän, olet meille rakkain maailmassa!
.jpg)
