Toisin ajateltu

Vanhemmuudelle asetetaan nykyään paljon odotuksia. Millainen on hyvä äiti ja kuinka käyttäytyy mallikelpoinen isä. Lehdet ja internet pursuaa juttuja hyvästä vanhemmuudesta, psykologien mielipiteitä lasten kasvatuksesta, painotetaan mikä on lapselle hyväksi ja mitä virheitä tulee ehdottomasti välttää, jotta lapsesta kasvaa yhteiskuntaan tasapainoinen yksilö. Sitten on ohjeita, suosituksia, kaikenmaailman käyriä, kehotuksia ja tutkitusti parhaita vaihtoehtoja. Näihin törmäsin itsekkin jo odotusaikana ja oikeasti niitä asioita on paljon, joita vanhemmilta odotetaan.

Sitten on olemassa vielä paljon erinäisiä keskustelupalstoja, joissa äidit jakelevat auliisti neuvoja ja vinkkejä, kuinka vauva- ja pikkulapsi arjessa pärjää. Osa vinkeistä ja neuvoista voivat todella olla kokeilemisen arvoisia ja arkea helpottavia. Sitten on myös niitä äitejä, jotka ajattelevat että vain yksi tapa toimia on oikein. Jos erehdyt tekemään toisin, sinut tuomitaan heti! Aina löytyy äiti, joka tietää paremmin kuin kukaan muu ja joka on valmiina tuomitsemaan valintasi ja tekosi. Esimerkiksi facebookissa on tämä osittain surullisen kuuluisa äiti-ihmisistä koostuva iso ryhmä, jossa kaikki äidit eivät tosiaankaan sanaista arkkuaan säästele, eivätkä sen enempää ajattele mitä netissä puhuvat OMALLA nimellään. Heikompi jää helposti jalkoihin ja voi saada ajatuksilleen ja tavalleen toimia lastenkasvatuksessa tyrmäävän vastaanoton.

Mikä sitten on riittävästi vanhemmuudessa? Mikä tai kuka määrittää hyvän vanhemmuuden? 

On tietysti hyvä, että vanhemmuuteen saa vinkkejä ja tukea esimerkiksi internetistä. On myös hyvä, että mm. kasvatuksen ja vanhempien käyttäytymismallin vaikutuksia lapsiin tutkitaan. Monella äidillä (ja isällä), erityisesti ensimmäistä lasta odottavan saattaa mennä pää pyörälle. Onko minusta äidiksi/isäksi? Kykenenkö kasvattamaan lapseni parhaalla mahdollisella tavalla? Nämä tunteet on osaksi vanhemmaksi kasvamista ja on vain myönteistä, jos tälläisille ajatuksille antaa tilaa. Itse kävin ajoittain kovaakin ajatustyötä oman pääni sisällä, kun odotin Onnia. Millainen haluan äitinä olla ja mitkä jutut voisivat meidän vauva-arjessa toimia. Mitä voin tehdä, että takaan vauvalleni parhaan mahdollisen varhaislapsuuden?

Päätin jo ennen vauvan syntymää, että imetän Onnia vähintään 6kk ikään, haluan nimittäin tarjota lapselleni (tässäkin) asiassa vain parhaaksi todettua. Kuinkas kävikään?

Alussa imetys takkuili, sillä rinnanpäät olivat armottoman kipeät ja vaikka maitoa nousi, ei se tuntunut riittävän Onnin tarpeisiin. Illalla vauva huusi nälkäänsä ja tuttipullosta annettiin minun päivällä lypsämääni maitoa. Sitten masu täynnä maitoa Onni rauhoittui unille. Päätin, että periksi en varmasti anna. Onni oli tissillä käytännössä yöt läpeensä. Nukkui nenä kiinni tississä ja otti hörpyt aina kun heräsi. Päivällä imetin aina, kun Onni vähänkään oli nälkäinen. Nostatin maitoa vaikka millä poppaskonsteilla ja pumppasin maitoa iltaa varten jääkaappiin, jotta iltatankkauksen ollessa käynnissä ja tissien ollessa kuiviksi imetyt oli mistä antaa lisää. Tätä kesti kuukauden päivät. Välillä itkin Samille, etten jaksa ja miksei tämä olekaan niin helppoa kuin olin kuvitellut. En kuitenkaan halunnut antaa periksi. Sitten tuli se päivä (Onni oli reilun kuukauden vanha) kun maitoa alkoi tulla riittävästi Onnin tarpeisiin. Sitä tuli myös säilöön pakkaseen asti. Imetys sujui, Onni sai mahansa täyteen ja aloin nauttia imetyksestä todenteolla. Sain pitää omaa vauvaa useita tunteja päivässä lähelläni, ruoka oli aina valmiina ja oikean lämpöistä.
Tätä ihanuutta jatkui aina 5 kuukauden ikään saakka. Yhtenä päivänä Onni päätti, että hän kieltäytyy tissistä. Jokainen imetyskerta oli huutoa ja itkua, ei tarvinnut kuin ottaa rinta esiin niin Onni huusi pää punaisena ja kieltäytyi juomasta. Pullosta maito maistui ja nälkä lähti. Luin läpi monet keskustelut ja palstat rintaraivareista. Että se on ohimenevä vaihe, se pitää vain kestää. Yritin ja yritin, mutta lopulta annoin periksi. En jaksanut, enkä todellakaan halunnut huudattaa muuten niin rauhallista ja iloista vauvaa. Pumppasin käsin päivät maitoa pakkaseen, jonka Onni joi sitten pullosta. Lopulta maidon tulo hiipui. Käytin pakkasen maitovarastot loppuun ja puolen vuoden ikään saavuttaessa oli Onni siirtynyt täysin korvikkeeseen. Eipä onnistunut 6kk täysimetys. Tätä asiaa itkin monen monet illat, olin epäonnistunut! En pystynytkään tarjoamaan lapselleni parasta niin pitkään, kuin olisin halunnut. Lopulta aika (ja Sami) sai minut ymmärtämään, että kasvaa Onni korvikkeellakin (+ kiinteillä, joita jo hyvää vauhtia söi) ja olin kuitenkin onnistunut imetyksessä monta kuukautta. Tätä nykyä olen tässäkin asiassa itselleni ja muille armollisempi. Ei imetys yksistään ole hyvän äitiyden mittari!

Jokainen vanhempi on varmaan kuullut sanottavan, ettei mikään vedä vertoja itse tehdylle kunnon kotiruoalle. Purkkiruoat jää kotiruoan rinnalla täysin kakkoseksi. Sisällysluettelossa on ensimmäisenä mainittu vesi, sitten jos jonkinmoista tärkkelystä. Näitähän en lapselleni syötä! Tässäkin asiassa minun muru tulee saamaan vain parasta. Rakkaudella keitettyä ja hartaudella haudutettua. Näinköhän?

Onnin aloittaessa kiinteiden maistelun tein kaikki kasvissoseet itse. Kannoin kaupasta selkä vääränä porkkanaa, palsternakkaa, kesäkurpitsaa, bataattia, perunaa, parsa- ja kukkakaalia. Onni maisteli uusia makuja vaihtelevalla menestyksellä. Porkkana ja bataatti upposi hyvin, muut maut ei niinkään. Lihasoseisiin siirryttäessä minuun iski epätoivo. Ostin maustamattomia lihapaloja, keitin ja soseutin. Lihasoseista tuli karkeita ja niitä ei saanut kotikonstein riittävän sileiksi. Onni alkoi syödä yhä huonommin ja huonommin. Hyvänä päivänä ruokaa upposi kohtalaisesti, huonoina päivinä meni vain maitoa. Yksi kaunis päivä ostin sitten prisman lastenruokahyllyltä purkin pikkukalastajan herkkua ja pikkupaimenen herkkua. Onni söi kokonaisen purkillisen hyvällä ruokahalulla, ilman kitinöitä. Olin niin tyytyväinen, kun lapseni vihdoin söi, että sauvasekoitin lensi kaapin perälle ja piltit kannettiin kaupasta.
Vasta nyt kun Onni on jo paljon isompi, kuin tuolloin on myös kotiruoka alkanut maistua. Luulen tämän johtuvan siitä, että pääsääntöisesti hän syö jo samoja ruokia meidän kanssamme. Ei enää tylsiä soseita vaan kunnon ruokaa :) Kotiruoan rinnalla menee edelleen pilttipurkkeja. Eipä Onni ole pilalle mennyt ja kasvanutkin tosi hyvin, vaikka äiti ei ole jokaista pöperöä itse alusta asti vääntänyt. Löysään pipoa myös tässä asiassa ;)

Yksi mielipiteitä jakavista asioista on (toki tämä on myös vähän makuasia) nukkuuko vauva perhepedissä vai omassa sängyssään alusta alkaen. Itse olen aina ajatellut asian niin, että vauva saa nukkua vieressä jos vain haluaa ja tankata samalla läheisyyttä ja tietysti aika ajoin myös maitoa. Perhepeti toimi meillä puolen vuoden ikään loistavasti. Onni nukkui rauhallisesti vieressä, yösyötöt sujuivat kuin itsestään ja unet jatkuivat syönnin jälkeen heti. Edes röyhtäytystä ei Onni tarvinnut. Tämä takasi meille kaikille rauhalliset ja suhteellisen hyvin levätyt yöt. Oli ihanaa nukkua oma vauva kainalossa, kuunnella tuhinaa ja tuoksutella päästä varpaisiin. Perhepedissä nukkuessa uni ei kuitenkaan ole varmasti syvimmästä päästä. Sen lisäksi, että hormonit jylläävät äidin kehossa, on osittain nukuttava koiranunta, jottei vahingossa pyörähdä vauvan päälle. Aika äkkiä opin luottamaan itseeni, nukuin vaistomaisesti samassa asennossa, kunnes Onni heräsi syömään. Sitten oli aika kääntää kylkeä ja korjata asentoa. Muistan monesti heränneeni siihen, kun jokin paikka oli puuduksissa ja asentoa oli korjattava. Tähän kuitenkin aina heräsin ja tein asennonvaihdot hereillä ollessani. Enemmän huolehdin siitä, kuinka Sami osaisi varoa nukkuvaa vauvaa. Usein nukuttiin niin, että minä nukuin keskessä. Perhepeti järjestelystä saimmme kuulla muutamia kärkkäitäkin kommetteja: '' Tukehdutat vielä vauvan kun nukahdat kesken imetyksen ja vauva tukehtuu tissiisi, itse en missään nimessä olisi voinut pitää vauvaa vieressä koko yötä''! tai ''olethan kuullut ne monet kauhutarinat, kuinka vauva on runnoutunut kuoliaaksi, kun vanhempi on pyörähtänyt päälle''. Silti valitsimme perhepedin, koska se koettiin hyväksi meille ja Onni oli levottomampi jos hänet siirsi tissittelyn jälkeen kehtoon.

Kun Onni oli isompi ja alkoi liikkua myös unissaan enemmän, oli pakko siirtyä nukuttamaan hänet omaan pinnasänkyynsä. Yöt olivat levottomia, sillä Onni pyöri ja hyöri joka suuntaan, itse en saanut nukuttua, sillä sain jatkuvasti olla sydänkurkussa, milloin vauva tippuu lattialle. Onni siirtyi noin puolen vuoden iässä omaan sänkyynsä ja nukkui siellä paremmin kuin osasimme toivoa. Yösyönnit väheni kolmesta yhteen ja vihdoin saimme Samin kanssa vallata koko sängyn takaisin itsellemme. Kävin läpi pientä ''surutyötä'' Onnin omaan sänkyyn siirtymisen johdosta. Hän oli kasvanut yhden vaiheen ohi, hän ei ollut enää se vastasyntynyt. Tästäkin valinnasta sain kuulla mielipiteitä, että Onni on turhan pieni nukkumaan koko yön ''yksin'' ja kaipaa vielä läheisyyttä. Uskon kuitenkin, että hän saa läheisyyttä riittävästi, vaikkei enää koko yötä vietäkään meidän vieressämme. Meillä on koko päivä aikaa antaa läheisyyttä puolin ja toisin ja ennenkaikkea LEVÄNNEINÄ :)
Teetpä niin tai näin, pieleen menee jonkun muun mielestä! Täytyy vain pystyä luottamaan itseensä vanhempana ja uskoa omaan kykyynsä kasvattaa lapsensa parhaalla mahdollisella tavalla.

Sitten vielä yksi juttu, nimittäin tv:n katselu. En olisi koskaan ennen lapsen syntymää voinut ajatellakaan, kuinka kiinnostava välkkyvä ja vaihtuva kuva vauvasta voi olla. Ei tullut pieneen mieleenikään, että Onni kiinnostuisi tv:stä näin aikaisin. Ja jos minulta olisi ennen vauvan syntymää kysytty lapsen tv:n katselusta näin pienenä, olisi kantani ollut ehdoton EI. Jo muutaman kuukauden ikäisenä Onnin pää alkoi kääntyä kovasti tv:n suuntaan ja liikkuvaa kuvaa oli kiva katsella lyhkäisiä aikoja. Mitä isommaksi Onni kasvoi, sitä enemmän tv alkoi kiinnostaa. Erityisesti joka päivä toistuvat (meillä katsottavat sarjat) ja niiden tunnusmusiikit saivat pienen miehen pään kääntymään ja hytkymään musiikin tahdissa. Tästä hyvänä esimerkkinä Emmerdale, salatut elämät ja kenon ilta-arvonta. Tänä päivänä Onni tunnistaa jo useamman ohjelman tunnarin, hän tykkää katsella juniorin juonnettuja osuuksia ja juniorijumppa sekä ti-ti nalle kuuluvat suosikkeihin ja katse naulautuu televisioon ja vartalo hytkyy musiikin tahtiin. Olen sallinut Onnin katsoa tv:tä lyhyitä aikoja, aamulla kun herätään, istutaan hetki ihan rauhassa sylikkäin sohvalla ja katsotaan tv:tä. Kun teen lounasta, tv on auki ja Onni saattaa pysähtyä katsomaan sitä leikin ohessa. Monet voivat ihmetellä ja paheksua moista, mutta luulen (toivon) itse, ettei aivot täysin pehmene tuollaisista pienistä määristä tv;n katselua. Meillä kuitenkin ulkoillaan päivittäin, leikitään, luetaan ja tehdään ihan tavan arkiaskareita paljon paljon tv:n katselua enemmän.

Asioita tulee ajateltua toisin, kuin ennen lapsen syntymää. Monista periaatteistaan on joutunut jo joustamaan. Samalla on joutunut todenteolla punnitsemaan omaa vanhemmuuttaan. Näillä mennään niin kauan kuin hyvältä tuntuu ja tulevaisuudessa saatetaan tehdä aivan toisin. Itse määrittelen meidät ihan kelpo vanhemmiksi, parhaamme yritetään ja jossain ollaan varmasti onnistuttu.

Purkkiruoka tai korvike ei tee vanhemmasta mielestäni millään muotoa huonompaa. Läheisyys, rakkaus ja läsnäolo taas ovat korvaamattomia <3