Blogini on raskaus- ja vauva-aikana täyttynyt toinen toistaan onnellisimmista kirjoituksista, joista käy ilmi, kuinka onnellinen olen elämääni tällä hetkellä. Kuinka valtavan paljon rakastan perhettäni, ihanaa poikaani joka on silmäterämme. Ja kuinka rakastankaan kärsivällistä miestäni; jokainen joka elänyt kanssani tietää, että luonteeni ei ole ehkä helpoin mahdollisin..kuitenkin tavallaan rakastettava, sillä mieheni hyväksyy minut onneksi tässä ja nyt sellaisena kuin olen!
Vaikka elämäni onkin pääosin ihanaa ja yritän nauttia jokaisesta hetkestä, mahtuu arkeen myös paljon hetkiä, jolloin itkettää, suututtaa, kiukuttaa,väsyttää ja turhauttaa, eikä mistään tunnu tulevan mitään. Onni on ns. helppo vauva, ei itke turhista ja antaa vanhempiensa nukkua pitkiä pätkiä öisin. Sitten, kun Onni itkee sydäntä särkevän kovaa, eikä tiedä mikä mahtaa pienen miehen mieltä painaa, kun mikään keino ei auta tulee totaalisen turhautunut ja ahdistunut olo itselle. Kerran kahden ja puolen kuukauden aikana on käynyt niin, että vauva vain itki ja itki (väsymystä, ei vain malttanut nukahtaa), enkä häntä saanut millään keinoilla rauhoittumaan, oli minun mentävä vessaan itkemään ja soitettava Samille töihin. Mitä nyt? Mitä teen? Olin aivan neuvoton ja ahdistunut vauvan itkusta. Puhelun jälkeen oloni rauhoittui, sain lisää voimia ja päättäväisesti heijasin Onnin sylissäni uneen, tämä vaati 45 pitkää minuuttia, erilaisia asentoja, tyylejä kävelyyn, laulua, silittelyä jne. Lopulta vauva nukahti. Ja sitten tämä äiti itki ilosta ja helpotuksesta. Minä selvisin! Lapsellani ei ole mitään hätää, hän tosiaan oli vain väsynyt.
Olemme S:n kanssa olleet nyt noin 4,5 kuukautta avioliitossa. Minulle oli tärkeää, että lapsi syntyy avioliittoon. Tässä on yksi niistä asioista, joissa olen vanhanaikainen. Häämme olivat hyvin yksinkertaiset ja koruttomat, minun mielestäni kuitenkin kaunis tilaisuus. Ja kun ollaan parisuhteessa, naimisissa tai ei, löytyy kumppanista aina myös sellaisia luonteenpiirteitä, tapoja, tottumuksia ja muita asioita, jotka ärsyttävät ja tietyissä tilanteissa voivat ärsyttää ja kiivastuttaa niin kovasti, että soppa on syntynyt ja riita on valmis! Toisinaan pientä kiukuttelua, kun toinen ei toimi tahtomallaan tavalla esimerkiksi siivouksen, roskien viemisen tms. suhteen. Joskus harvemmin toinen ärsyttääkin astetta enemmän, jolloin riita on sanallisesti hyvinkin kärkäskielistä ja voimakkuudeltaan isompaa. Itse olen luonteeltani tulinen leijona. Ärsyynnyn hyvin pienestä, otan nokkiini jos jonkinmoisesta asiasta (kun se nyt vaan pelaa tuota GTA:ta, eikä anna minulle jakamatonta huomiotansa, kun ei se saa noita pyykkejä tuolta kuivasrummusta kaappiin, kun pitäisi lähteä viikonlopuksi pois kotoa ja täällä viihtyisin paljon paremmin jne..) Lista on pitkä. Ja tottahan toki monet minun tavat, tottumukset ja asiat ärsyttävät vuorostaan S:ää (kun se taas jätti tuon puoliksi juodun kahvin/vesilasin tuohon sohvalle, kun se vaan tuijottaa noita täydellisiä naisia eikä pysty edes syömään jos ne ei dvd :ltä pyöri, kun se ei laita roskakoriin uutta pussia kun ottaa entisen pois jne..) Lista on varmasti yhtä pitkä. Arjessa syntyy myös riitoja. Meistä minä olen se, joka riitelee kärkkäämmin ja kauemmin. Mieskin kyllä osaa hermostua, mutta osaa antaa anteeksi nopeammin, kuin minä. Vauva-arki tuo omat haasteensa erityisesti ajankäytön suhteen. Näistä asioista tulee joskus eriporua, mutta vähitellen olemme sopeutuneet muutoksiin, joita Onni on tuonut tullessaan ja osaamme pelata näissä asioissa yhteen ja antaa aikaa toiselle. Sekä erityisesti antaa aikaa meille yhdessä, perheenä ! Riiteleminen on tärkeää, olisi paljon pahempi asia, jos ongelmista ei puhuttaisi. Riitely on silloin tällöin ihan hyväksi. Saa asiat pois hampaankolosta ja näkee puolison taas aivan erilailla, kun riita saadaan sovituksi. Arvostaa sitä, mitä on eikä keskity asioihin, jotka ilman riitaa vielä olisivat siellä hampaan kolossa.
Joskus saa myös ihan luvan kanssa olla väsynyt. Ja sen voi myös ihan luvan kanssa myöntää. Vauva-arki on hektistä ja vaativaa. Olisi naivia väittää muuta. Toisinaan illan tullen olen ollut ihan varma, etten yöllä saa silmiä auki, kun Onnilla on ruoka-aika. Väsymys on ollut niin painostavaa. Jostain sitä kuitenkin aina kummasti on voimia löytynyt ja joka ikinen yö jaksaa nousta syöttämään lapsensa. Eikä sitten oikeastaan edes väsytä. Imetys on niin ainutlaatuista ja läheistä lapsen kanssa, että myös väsymyksen keskellä olen siitä pystynyt nauttimaan. Myös aamulla voi väsyttää, onneksi en ole yksin. Onneksi Onni nukkuu aamuisin lähes yhdeksään. Ja silloin kun väsyttää voi reilusti sanoa siitä toiselle, joka sitten viihdyttää ja hoitaa lasta hetken, että saa luvan kanssa vielä levähtää ja painaa silmänsä kiinni. Nauttia hetkestä! Luultavasti myös mies on huomannut sen tosiasian, että ''väsynyt äiti ei palvele ketään''.
Hetki omaa aikaa tekee hyvää, eikä taatusti tee meistä äitinä tai isänä yhtään huonompaa. Olen antanut itselleni välillä luvan jatkaa unia kun isi on touhunnut Onnin kanssa. Olen myös käynyt ihan YKSIN kaupungilla ja kavereiden luona. Ensin tunsin tästä huonoa omaatuntoa, mutta en enää. Minusta on hienoa, että myös isi on päässyt luomaan Onnin kanssa hyvän suhteen ja Onni pärjää isin kanssa kaksistaan. Ja olen myös varma, että tämä on isille yhtä tärkeää, hän pärjää lapsen kanssa siinä missä minäkin!! (enkä ole neuvomassa miten mikäkin asia tulisi tehdä).
Arkeemme siis mahtuu vauvahömpän ja ihanien ja rakastettavien hetkien lisäksi myös hetkiä, jotka eivät ole yhtä vaaleanpunaista unelmaa. En siltikään vaihtaisi hetkeäkään, Onni on tullut meidän elämäämme <3
Kaikesta selvitään ja yhtä paljon kuin rakkaus myös muut tunteet ovat osa elämää. Jos mennään ajassa kahdesta neljään vuotta taaksepäin en olisi uskonut, että perhe-elämä ja arki voi antaa näin paljon. Nautitaan elämästä sellaisenaan kuin se on meille annettu.
